Jeesus oli opetuslastensa kanssa matkalla Galileasta Jerusalemiin viettämään pääsiäistä. Tie kulki Jerikon, Beetfageen ja Betanian kautta Öljymäelle, joka on itään Jerusalemista. Hän lähetti sieltä kaksi opetuslasta läheiseen kylään: ”Kun tulette sinne, te löydätte kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä yksikään ihminen ei ole vielä istunut. Päästäkää se irti ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy teiltä, miksi te päästätte sen, vastatkaa näin: ’Herra tarvitsee sitä’.” (Lk.19:30 -31)

Tapahtui, kuten Jeesus oli etukäteen sanonut. Jeesus toteutti tässä tilanteessa jo yli viisisataa vuotta aikaisemmin toimineen profeetta Sakarjan ennustuksen: ”Iloitse suuresti, tytär Siion, huuda riemusta, tytär Jerusalem. Katso kuninkaasi tulee sinun luoksesi! Hän on vanhurskas, hän pelastaa; hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasintamman varsalla.” (Sak.9:9)

Sakarjalle Jumala oli näyttänyt kaukana tulevaisuudessa tapahtuvan Israelin Kuninkaan tulon Jerusalemiin. Hän ei tule kuninkaallisella loistoratsulla upeissa vaatteissa, vaan nöyränä, aasinvarsalla ratsastaen. Jumalan toiminnalle on tyypillistä se, että hän ei valitse niinkään maan mahtavia, kuninkaita ja ylimyksiä, vaan tavallista kansaa edustavia ihmisiä. Itse Jumalan Poika, Jeesus Kristus saapuu pyhään kaupunkiin vaatimattomasti aasilla ratsastaen.

Mutta tuossa hetkessä hän on suuressa kansan suosiossa: ”Suurin osa kansasta levitti tielle vaatteitaan, toiset taas katkoivat puista oksia ja levittivät niitä tielle...Kansanjoukot huusivat: ’Hoosianna Daavidin Pojalle! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Hoosianna korkeuksissa!” (Mt.21:8 -9)

Jeesuksella on Raamatussa monia nimiä, joista tässä mainitaan Daavidin Poika. Jeesus oli äitinsä Marian ja isäpuolensa Joosefin kautta kuningas Daavidin sukua. Kansa oli haltioissaan, mutta fariseukset olivat happamia. Tänäänkään kaikki eivät ole innoissaan Jeesuksesta. Niinpä Hoosianna -huudot vaihtuivat muutaman päivän kuluttua Ristiinnaulitse -huudoiksi. Äänekäs kansanjoukko sai huudoillaan maaherra  Pilatuksen suostumaan ylipappien vaatimukseen. Samalla he tietämättään toteuttivat Jumalan pelastussuunnitelman naulitessaan Jumalan Pojan ristille. Jeesuksen tehtävänä tuolloin olikin, ei kuninkuus, vaan syntiemme sovitus. 

”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh.3:16)

Jouluaika alkaa adventista. Adventti tarkoittaa odotusta.  Valmistaudumme viettämään  Jeesuksen syntymäjuhlaa, joulua. Ensimmäisestä joulusta on kulunut noin 2020 vuotta. Toisaalta kristityt odottavat hänen toista tulemistaan. Ei enää pienenä vauvana Beetlehemin seimeen, vaan kunnian Kuninkaana, jolla on kaikki valta. Hänen valtakunnassaan on vielä tilaa. Tänään hänen sanomansa meille syntiin langenneen ja levottoman maailman keskellä on:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te, jotka teette raskasta työtä ja kannatte taakkoja, niin minä annan teille levon.” (Mt.11:28)

 

HEIKKI KOSKELA


 Ihmisen elämä ei mene aina helpoimman kaavan kautta. Se voi sisältää vaikeita ihmissuhteita ja suuria pettymyksiä. Valitettavan usein nuo lyödyt haavat ja anteeksiantamattomuus ovat ajan saatossa voineet muuttua katkeruuden puristavaksi juureksi. Miten siitä voi päästä vapaaksi? Raamattu antaa meille tähän selvät ohjeet. ”Älkää vastatko pahaan pahalla älkääkä herjaukseen herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa. Siihen teidät on kutsuttukin, jotta perisitte siunauksen.” 1 Pietari 3:9.  Matteuksen evankeliumissa Jeesus kehottaa meitä antamaan anteeksi toisillemme niin taivaallinen Isäkin antaa anteeksi meille.

Pietari kysyi Jeesukselta kuinka monta kertaa pitäisi antaa anteeksi veljelleni joka on rikkonut minua vastaan, ihanko seitsemän kertaa? Jeesus vastasi, että ei seitsemän kertaa vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän, siis jatkuvasti. Anteeksi pyytäminen ja antaminen tarvitsee aina molemminpuolista nöyryyttä. Paholainen kyllä osaa viekkaasti muistuttaa meitä oikeudesta olla katkera, jopa vihata lähimmäistä. Pilaamme elämämme, jos astumme tuohon kavalaan juoneen. Tuo koettu vääryys ei välttämättä unohdu, mutta Jumalan avulla se muuttuu ja sen kanssa pystyy elämään. Rukous voi paljon, kun se lähtee sydämestä.  

”On parempi olla onnellinen kuin oikeassa.” Sydämemme muuttuu lähimmäisiämme kohtaan, kun saamme vastaanottaa Jumalan rakkauden ja anteeksiannon Jeesuksen sovitustyön kautta. Jumala Pyhän Henkensä kautta kutsuu tänäänkin meitä luokseen Hänen anteeksiantavaan armoonsa. Hiljenny kanssani Jeesuksen opettamaan Isä meidän rukoukseen.

Siunaavin ajatuksin Raija Peuronen

 

Pyhäinpäivän aattona kuljen hautausmaan portista kynttiläpussi kädessäni.

Keltaisia syksyn lehtiä leijailee hiljalleen maahan raikkaan tuulen puhaltaessa.

Tuttu siunauskappeli tervehtii tulijaa ja nostattaa taas mieleen muistoja.

Pala nousee kurkkuun, sillä tilanteet elävät vieläkin vahvana. Surullisimmassa hetkessä näen äidin, itseni 12-vuotiaana ja veljeni 10-vuotiaana seisomassa isän arkun äärellä. Ei isä olisi saanut sairastua, kuolla ja jättää meitä. Äiti ja me lapset olisimme tarvinneet isää turvaksi elämäämme. Meitä lapsia lohdutettiin kertomalla, että isä oli mennyt Jumalan luo taivaan kotiin. Siellä kaikilla on hyvä olla. 

Kulkuni hidastuu hautausmaan puolella. Tätä paikkaahan sanotaan osuvasti rauhanmaaksi. Katselen hautamuistomerkkejä. Niiden ristit kertovat minulle Jeesuksen lunastustyöstä. Ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan on Jeesus viitoittanut meille kaikille tien taivaan kotiin. Usko Jeesukseen riittää. Hyvä niin. 

Aloitan kynttilöiden sytyttämisen aina isovanhempien haudoilta. Heitä en koskaan tavannut, sillä he olivat jo kuolleet ennen syntymääni. Olen kuullut heistä paljonkin kerrottavan, ja “luonut” heidät mielikuvissani. Heidän elämänsä oli kovaa raatamista ison perheen eteen. Isovanhempien luja usko Jumalan johdatukseen näkyi jokapäiväisessä elämässä. “Rukoile ja tee työtä“, siinä heidän ohjeensa jälkipolville. 

Kiertelen setieni ja tätieni haudoilla. Mieleeni tulvii mukavia muistikuvia yhteisistä tekemisistämme. Heiltä sain ymmärtämystä ja ystävyyttä, sekä opin monia elämässä tarvittavia taitoja. Isän puuttuminen hoitui näin tukijoukkojen voimin. Kummitätini

rakkaus ja esirukoukset kantoivat minua aikuisikääni asti. 

Isän ja äidin haudalla sytytän kynttilät molempien lyhtyihin. Eletty yhteinen elämä

jatkuu, vaikka en heitä näe. Kerron heille iloni ja suruni, onnistumiseni ja vastoin-käymiseni.  Uskon, että he haluavat vieläkin tietää, mitä minulle kuuluu. 

Rukoilemme virren 147:5 sanoin:
“Johda, Herra uskollinen, armollinen kotiin kaikki kulkijat.
Matkan jälkeen taivaassasi, kiitostasi sukupolvet laulavat.”

 

                Siunattua pyhäinpäivää
                Ulla Syrjä

 ”Rakkaus on aina velassa” Näin luki koukeroisin kirjaimin koristeellisessa, suuressa huoneentaulussa hyvän nuoruudenaikaisen ystäväni kodissa. Tuo koti oli Tiistenjoen pappila ja taulun paikka oli ulosjohtavan oven yläpuolella. Taulua ja sen sanomaa ei voinut olla huomaamatta. Sanat tuntuivat tosilta. Eivät ne tuntuneet vaativilta vaan lempeältä kehotukselta. Siinä annettiin tehtävä, joka ei lopu koskaan.                                        

Taulu tuli mieleeni, kun luin ensi sunnuntain tekstin, jossa Jeesukselta kysyttiin, mikä on suurin käsky laissa. ”Jeesus vastasi: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Matt.22:37-39. 

Emme taida pystyä tuota käskyä täyttämään pyrkimyksistä huolimatta. Niin vahva ja voimakas on oma itsekäs minämme. Paremmin meihin sopivat Jaakko Haavion kirjoittamat säkeet:         

                  On vaikeata rakastaa, vaan oppivani soisin.
                  Suo, että mielen itsekkään pois panna, Jeesus, voisin.
                  Kas loukkaannun, kun joku ei mun tahtoani nouda.
                  Ja kun mun auttaa pitäisi, en viitsi enkä jouda.
                  Oi Herra, tätä rukoilen, mä muuttuako voisin.
                  On vaikeata rakastaa, vaan oppivani soisin.

Jos muistaisimme, että ”Rakkaus on aina velassa”, emme koskaan voisi rakastaa toisiamme liikaa. Voisimme ehkä joskus työntää syrjään itsekkyytemme ja asettaa toisen ihmisen tarpeet omiemme edelle. Ehkä silloin helpommin antaisimme liiastamme tarvitseville. Ehkä voisimme paremmin ymmärtää toisia, joskus joustaa omista aikatauluistamme toisen tarvitessa apua. Ehkä jättäisimme ilkeän sanan sanomatta, loukkaavan teon tekemättä, jos miettisimme etukäteen, mitä sanamme ja tekomme saavat toisessa aikaan. Näin välttyisimme myös itse nauttimasta itsekkyytemme karvaita hedelmiä.

On yksi, joka on pystynyt täydellisesti rakkauden lain täyttämään, Jeesus Kristus, Vapahtajamme. Hän toi Isän hyvyyden maailmaan. Hän rakastaa meitä niin paljon, että tahtoo antaa meille iankaikkisen elämän. Emmekö tuon rakkauden tähden olisi myös valmiita jakamaan saamaamme lahjaa eteenpäin. ” Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” on vaikea toteuttaa, mutta siihen tulee pyrkiä. Rakkaus on aina velassa.

 Inkeri Koskela

 Tulevaa sunnuntaita kutsutaan pikkupääsiäiseksi tai syksyn pääsiäiseksi. Sen aiheena on: Jeesus antaa elämänKeväällä pääsiäisessä kuljetaan Jeesuksen kärsimystietä, joka päättyy ylösnousemuksen iloonTässä syksyn pääsiäisessä hiljennytään pohtimaan sitä, mitä ylösnousemususko on kristityn arkielämässä. 

Aihetta miettiessäni mieleeni nousi eräs tuttu virsi, joka on vaikuttanut minuun syvästi rippikouluikäisestä lähtien. Virsi on monelle tuttu: Herra kädelläsi. Virressä kuvataan kaikki se arkinen usko, joka itseäni vie elämässä eteenpäin. Herran kädelle voin laskea kaikki elämäni vaiheet syntymästä kuolemaan. Usko Jumalaan on luottamusta siihen, että minua kannatellaan silloinkin, kun itsestä tuntuu, että ei tahdo enää jaksaa tai elämän vastoinkäymiset tuntuvat vievän viimeisetkin voimanrippeet 

Kuluneen vuoden aikana olemme eläneet koko maailmassa poikkeuksellista aikaa. Raamatun sanoma on ytimekäs: Hän ei jättänyt meitä yksin syntiinlankeemuksen jälkeen, vaan antoi Poikansa, jotta me saisimme elää armahdettuina ja voisimme luottaa siihen, että kaikki on Hänen tiedossaan. Tähän on hyvä turvata myös silloin, kun ympärillä myllertää tai emme tiedä, mitä tulevaisuus eteemme tuo. Hän antaa meille elämän, jossa emme säästy kärsimyksil tai inhimillisiltä vastoinkäymisil, mutta kestämme ne yhdessä Hänen kanssaan, koska Hän on luvannut pitää meistä huolta.   

 

 

Leena Ranta-Opas 

Vs. Diakoniatyöntekijä 

Istun peilin edessä tutkimassa itseäni. En välitä ulkonäöstäni, unohdan hetkeksi toisten arvostelun. En vertaa itseäni toisiin. En yritä kilpailla saavutuksillani tai omaisuudellani. Peilinäni on Jumalan Sana, jota vastaan arvioin itseäni ja elämäntapaani: Kuinka usein luulenkaan olevani parempi kuin muut. En tunnista ajatuksiani synniksi. Puhun pahaa muista. Arvostelen muita. Huomaan muiden virheet paljon herkemmin kuin omani.

Toisten tekojen ymmärtäminen on paljon helpompaa kuin omien vikojen hyväksyminen. Joskus itseni tutkiminen nostaa esiin kipeitä asioita, niin kipeitä, että ne pitäisi mielellään salassa itseltäänkin. Itseriittoisena kuvittelen pystyväni täyttämään Jumalan tahdon omin neuvoin, mutta siinä erehdyn. Voin toki puhua kauniisti ja tehdä hyvääkin toisille, mutta Jumalan eteen en niitä voi tuoda ansioina. Joskus mieleen jää jostakin ajatuksesta tai teosta kalvamaan syyllisyys, jota en millään meinaa uskoa saaneeni anteeksi.

Oikea itsensä tunteminen näkyy nöyryytenä ottaa vastaan armo yksin Jumalan lahjana. Tarvitsen täydellisen armon ja anteeksiantamuksen, muuten hukun synteihini ja joudun kadotukseen. Roomalaiskirjeessä sanotaan ”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.

Herra, sinä tunnet minut paremmin kuin itse tunnen itseni. Tunnet varhaiset vaiheeni ja matkan, joka on johtanut minut tähän päivään. Sinulta olen saanut kaiken hyvän. Jätän käsiisi senkin, minkä tarkoitusta en ymmärrä. Tee elämästäni sellainen kuin sinä tahdot. Anna sanasi valaista polkuni päivä kerrallaan. (Päivän sana 2019-2020)

 

Heli Leppälä


 

Olet ehkä joskus kuullut sanan armolahja. Sillä tarkoitetaan Pyhän Hengen lahjaa Jumalalta ihmiselle.  Näitä lahjoja on paljon ja osa niistä on sen luonteisia, että ne tuntuvan lähes ihmeeltä. Paavali kuvailee Raamatussa näin: ”Yhden ja saman hengen voimasta toinen saa kyvyn jakaa viisautta, toinen kyvyn jakaa tietoa, toiselle sama Henki suo uskon voiman, toiselle parantamisen lahjan, joku saa voiman tehdä ihmeitä, joku profetoimisen lahjan, joku kyvyn erottaa eri henget toisistaan, joku kielillä puhumisen lahjan, joku taas kyvyn tulkita tällaista puhetta.” (1.Kor.12)


Eikö kuulostakin ihmeelliseltä? Tällaista meille luvataan Raamatussa, meille tavallisille kristityille, seurakunnan jäsenille. Onko sinulla lahja Jumalalta? Osaatko rohkaista toisia? Osaatko katsoa toista lempeästi ja korottaen? Osaatko puheellasi neuvoa ja opastaa toista?


Huomasit ehkä, että lahjan pääkäyttäjä et kuitenkaan ole sinä itse, vaan se on joku toinen ihminen. Jumala kutsuu näillä lahjoilla palvelemaan toisia ihmisiä, palvelemaan seurakuntaa. Mutta hän todellakin kutsuu meitä tavallisia ihmisiä. Pyhän Hengen lahjaa voi rukoilla, jos haluaa palvella toisia. Sen mukana tulee kuitenkin suuri vastuu. Siltä, jolla on, vaaditaan paljon. Lahjan saajan täytyy käyttää sitä yhteiseksi hyväksi ja rakkaudella. Tärkein Hengen lahja, jota Paavali soisi meidän kaikkien ennen muuta tavoittelevan, on rakkaus. Kun ihmisen sydämessä on Kristuksen rakkautta, hän on valmis palvelemaan muita. ”Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa ja tieto käy turhaksi.” (1.Kor.13)

Marja Palo
pastori
Kurikan alueseurakunta