Matt. 25: 31-46 

Viimeinen tuomio on otsikkona pyhän tekstissä. Lause saattaa nostattaa kylmiä väreitä ja ehkä hieman pelkoakin. Mutta kun tekstin lukee läpi ja muistaa Jeesuksen lupauksen pelastuksesta, eikä tämä kohta ole enää niin uhkaava.  

Jeesus varoittaa painavin sanoin siitä, mitä meidän tekemämme synnit tekevät toisille ihmisille ja miten suuressa arvossa rakkaudesta käsin tehdyt teot ovat. Itselleni tämä kohta on tuottanut tunnontuskia, kun Jeesus sanoo: ”Kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle”. Tämä kohta nousee mieleeni silloin, kun näen kadulla huonossa kunnossa olevan ihmisen. En uskalla välttämättä mennä yksin kysymään, onko kaikki hyvin. Niissä hetkissä olen järkeillyt asian niin, että en voi riskeerata omaa turvallisuuttani. Silloin mietin vaihtoehtoisia tapoja auttaa lähimmäistä, esimerkiksi soitan hätäkeskukseen. Se on vähintä, mitä voin ja mitä minun pitää tehdä. Kun vain käytämme luovuutta ja maalaisjärkeä, niin osaamme kyllä auttaa toisiamme.  

Aikuistuessani olen huomannut, että tällaisia tilanteita tulee omassa lähipiirissäni vastaan. Olin noin 23-vuotias, kun isoisäni sairastui muistisairauteen. Hän ei aina tunnistanut minua tai muistanut, mistä viimeksi olimme puhuneet. Hänestä tuli hiljaisempi ja arempi ihminen, vaikka olin tottunut näkemään hänet nauravaisena. Kipuilin, kuinka vaikeaa hänen luonaan oli käydä, koska minun piti kasvaa aikuisen lapsenlapsen rooliin. Kävin kylässä, juttelin niitä näitä ja olin tukena hänelle, vaikka aiemmin roolit olivat toisinpäin. Olen iloinen siitä, että kävin hänen luonaan, vaikka se oli vaikeaa. Viimeisiksi sanoiksi sanoin hänelle, että olet rakas. Pitkästä aikaa hänen kasvoilleen nousi hymy.  

Janna Renko 

Nuorisotyönohjaaja  

 

Enpä ole passia tarvinnut kovinkaan montaa kertaa kohta kahteen vuoteen, sillä matkustelut ovat jääneet hyvin vähäisiksi. Toki nykyään ajokorttia ei kaikissa tilanteissa hyväksytä henkilöllisyyden todistamiseen, joten silloin tuo violettikantinen vihkonen on pitänyt kaapista kaivaa esille näin korona-aikanakin – sitä me kai jossain mielessä yhä elämme, vaikka ihmisten tunnelmat ovatkin jo toiveikkaat. Ja onhan moni jo tohtinut matkallekin. Sillä saralla avuksi on kai myös koronapassi, tavallisen lisäksi. 

 

Minulle ja varmaan suurimmalle osalle meistä Suomen passi on itsestään selvä asia, jota ei ehkä useinkaan tarvitse. Varmaan viisasta muuten olisi tarkistaa, milloin se taas pitikään uusia. 

 

Tänä syksynä maailma joutui kuitenkin todistamaan tilannetta, jossa esimerkiksi meille tuttu leijonakuvioinen muoviläpyskä mahdollisti pääsyn turvaan kotimaahan tai joissain tapauksissa kokonaan uuden elämän alkuun. Afganistanin hallituksen luhistuessa lukuisat ihmiset pyrkivät pois maasta. Parhaat mahdollisuudet olivat niillä, jotka ulkovallat – Suomi mukaan lukien – halusivat ottaa vastaan ja viedä turvaan.  

 

Ei tilanne toki ole uusi: Jo Rooman valtakunnan aikana kansalaisen asemaan päässyt nautti tietyistä erioikeuksista. Raamatusta tuttu Paavalikin mestattiin aikansa mittapuulla armeliaasti miekalla, koska hän oli Rooman kansalainen. Toki kansalaisuus toi tuohon aikaan muitakin etuja. Näin on tänäänkin. 

 

Ajallinen syntyperämme asettaa meidät keskenämme erilaiseen asemaan. Tietysti on ymmärrettävää, että yhteiskunnan ja valtion luonnolliset velvollisuudet kohdistuvat ensi sijassa omiin jäseniin. Kannammehan me omassakin elämässämme luontaisesti suurinta huolta oman perheemme jäsenistä: lapsista ja vanhemmista, joitten kautta olemme elämämme saaneet. 

 

Kristinuskon ydin on Jumala, joka syntyi ihmiseksi. Ei Kristus tullut maailmaan vain juutalaisten vuoksi, vaan jokaisen ihmisen tähden. Jouluna ihmiseksi syntynyt Jumala tuli kokoamaan kaikki kansat yhdeksi - taivasten valtakunnan jäseniksi. Kasteessa olemme saaneet passin siihen valtakuntaan, jolla ei ole rajoja eikä loppua. 

 

Ei kaste tempaa meitä irti historiasta ja omasta yhteiskunnastamme. Olemme kastettuinakin jäseniä suvussa, kansassa ja valtiossa. Ja kuitenkin kaste avaa meille pääsyn todellisuuteen, jossa syntyperä tai suoritukset eivät ratkaise. Kaste antaa meille tehtävän elää kahden valtakunnan kansalaisena: omalla paikallamme ajassa, mutta sydän Jumalan valtakunnassa.  

 

Eikä kasteessa saatu passi muuten mene vanhaksi. 

 

Rami Niemi
Jalasjärven kappalainen
Kurikan seurakunta 

 

Sain reilu vuosi sitten serkultani postissa pienen paketin. Mielenkiinnolla avasin pakettia ja mietin, mitähän siellä mahtaa olla. Paketissa oli hänen miehensä takoma rautaristi. Liikuttuneena ja sanattomana katselin tuota ristiä, joka oli tehty taidolla ja rakkaudella. Parin päivän ajan kuljin tuon ristin kanssa ja mietin, mistä löytäisin sille sopivan paikan kodissamme. Asetin ristin väliaikaisesti eteisaulamme pöydälle ja ajattelin, että sopivan paikan etsimistä pitää jatkaa myöhemmin. Jonkin ajan kuluttua huomasin, että tuohan on juuri oikea paikka ristille. Se on näkyvällä paikalla kodissamme, keskellä jokapäiväistä arkeamme. Nyt tuo taottu rautaristi muistuttaa meitä Jumalan rajattomasta rakkaudesta, huolenpidosta ja toivosta, kun aloitamme uuden päivän tai päivän päätteeksi menemme nukkumaan.

Meidän jokaisen elämään kuuluu erilaisia vaiheita. On iloa, rauhaa, surua ja pelkoa. Jumala kulkee vierellämme vaikeissakin vaiheissa − kahden maan kansalaisena emme ole yksin. Harmaatkin päivät säteilevät, kun pidämme kiinni rististä ja uskallamme heittäytyä Jumalan huolenpitoon.

”Jalat pidän mullassa maailman, katseellani taivasta tavoitan. Tiedän minne matkaani tehdä saan,

olen kansalainen kahden maan.” Tämä Pekka Simojoen laulu soi päässäni kirjoittaessani tätä tekstiä. Me kristityt olemme kahden maan kansalaisia. Ensin vaellamme täällä maallisessa maassa matkamme, kunnes ylitämme rajan ja saavumme taivaan kotiin.


Riikka Ylipeltola

Diakoniatyöntekijä

Jalasjärven kappeliseurakunta

 Pari vuotta sitten sain oivaltaa, miksi sanotaan, että kissa kehrää. Osallistuin kehräyskurssille, ja opettelin kehräämään isoäitini vanhalla rukilla, jolla kukaan ei ollut kehrännyt sen jälkeen, kun hän aikoinaan oli lopettanut.

Olin itse puolivuotias, kun isoäitini kuoli, enkä siis muista häntä, mutta tuon vanhan taidon opettelu ja rukin hyrisevä ääni saivat minut miettimään sukupolvien ketjua.

Pyhäinpäivä on päivä, joka on omistettu edeltä menneiden muistamiselle. Kynttilöiden liekkien määrä hautausmailla kertoo siitä, kuinka paljon me ikävöimme, muistamme ja kunnioitamme niitä, joita olemme sinne saatelleet.

Osa heistä ovat olleet poissa vasta hetken. Silloin suru on tuore ja se saattaa olla kipeä kuin hiljattain saatu haava. Surun kanssa elämiseen ei voi laittaa tavoitteita tai päämääriä, vaan suru ottaa sellaisen ajan minkä se tarvitsee.

Ajan mittaan suru muuttuu, niin kuin tuore haava muuttuu arveksi. Suru ei koskaan katoa kokonaan, vaan muuttaa muotoaan ja kulkee mukana. Suru ja ikävä ovat luonnollinen osa ihmisen elämää, sillä ne kuuluvat rakkauteen. Jos saamme rakastaa, joudumme myös suremaan.

Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, on jäljellä enää sukupolvien ketju. Sukupolvi toisensa jälkeen jää historiaan ja lopulta kukaan ei enää muista, mutta on lohdullista, että Jumalan muistissa me olemme tallella aina.

Siksi pyhäinpäivä on myös päivä kiitollisuudelle. Me saamme olla kiitollisia niistä edeltä menneistä rakkaista, jotka eivät ole enää keskuudessamme.

Saamme olla kiitollisia myös menneistä sukupolvista, joita emme itse muista. Kaikesta siitä työstä, jota he ovat tehneet ja siten rakentaneet pohjan myös meidän elämällemme.

Ja ennen kaikkea me saamme olla kiitollisia Jumalalle, joka antoi ainoan poikansa Jeesuksen kuolla ristillä meidän puolestamme, että me saisimme kuoleman jälkeen päästä taivaan kotiin.

Mari Saikkonen, seurakuntapastori Kurikan seurakunta

 Matt. 6: 14-15 

 

Törmään ahtaassa paikassa toiseen ihmiseen vahingossa. Livautan nopeasti huolimattoman ”anteeksi”, ajattelematta asiaa sen tarkemmin. Vahinko on tehty ja kuitattu anteeksipyynnöllä, sitten sen kai saa unohtaa. Mutta kun pitäisi pyytää anteeksi isompaa virhettä, ei se anteeksipyyntö aina tulekaan niin helposti. Sanat tarttuvat kiristävinä kurkkuun ja tuntuu vaikealta saada suusta ulos mitään järkevää. Osaanko sanoa, mitä tarkoitan? Ymmärtäähän toinen, miten pahoillani olen? Antaako toinen minulle anteeksi?  

Raamatussa Matteuksen evankeliumissa 6. luvussa jakeissa meitä ei kehoteta vain pyytämään anteeksi, vaan myös antamaan anteeksi. Se on melkein yhtä vaikeaa, kuin anteeksi pyytäminen. Kun antaa anteeksi, asia on silloin loppuun käsitelty, eikä sitä enää kanneta painolastina elämässä, vaan sen saa unohtaa. Kuinka ihanalta tuntuu, kun saa antaa anteeksi koko sydämestään! Kuinka vapauttavalta tuntuu, kun saa kuulla sanat: ”saat anteeksi”.  

Tässä Matteuksen evankeliumin raamatunkohdassa annetaan meille myös iso lupaus: jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi. Tässä on paljon luvattu, antakaa siis toisillenne anteeksi!  

 

Hanne Leino 

 Olemme parina viime kesänä tehneet takapihallemme uudistuksia. Puita kaadettiin, ja tuli tilaa rakentaa terassi. Olimme puolisoni kanssa rakentamisen suhteen liikkeellä nollakokemuksella, mutta sen tiesimme, että perustukset piti tehdä huolellisesti. Vietimme monet kesäillat parisuhdeaikaa kiertämällä ruuvipaaluja yllättävän kiviseksi paljastuneelle tontillemme, toinen rautakangen toisessa päässä ja toinen toisessa. Routarajan syvyys oli jossain määrin arvoitus, mutta sen alapuolelle perustus piti saada. Muuten laiskuus kostautuisi talven jälkeen notkuvana terassin lattiana.

Sunnuntaina 24.10. vietetään reformaation päivää, jolloin ajatukset palaavat kristillisen uskomme perusteisiin. On monia uskontoja ja jumalia; mikä siis tekee kristinuskosta erityisen? Uskontomme perusasiat on tiivistetty uskontunnustukseen, joka jumalanpalveluksessa lausutaan yhteen ääneen. Kristinuskon erottaa muista uskonnoista Jeesus Kristus. Hän oli se, joka uhrautui kaikkien puolesta, jotta meillä olisi rauha ja vapaus tässä elämässä ja tulevaisuus taivaassa.

”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus.

Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.” (1. Kor. 3:11)

Ihmisellä äidinkieli on se, jonka osaamisen varaan kaikkien muiden kielten oppiminen perustuu. Samoin ajattelen, että oman uskonnon tuntemisen varaan perustuu muiden uskontojen ymmärtäminen. Jälleen uusi ikäluokka aloitti kristinuskon perusteiden opiskelun rippikoulussa. Sitä ennen pohjaa on luotu jo koulussa, monella myös kotona ja päiväkerhossa. Mahdollisuus uskonnolliseen äidinkieleen antaa hyvän pohjan käydä dialogia myös toisin uskovien kanssa ilman, että oma maailmankuva keikahtaa. Uskon perusasioihin on myös aikuisena hyvä aika ajoin palata.

Kun ruuvipaalut ovat routarajan alapuolella, ankarat talvisäät saavat koetella rauhassa. Lattia ei notku, kun perustusten eteen on nähty vaivaa. Routarajan alapuolella on se, mikä ei muutu. Siellä on se, minkä varaan tohtii rakentaa. Siellä on Jeesus Kristus.

Suvi Tamminen

Kanttori

Kurikan alueseurakunta

 

Olin autolla liikenteessä. Ajelin navigaattorin ohjeiden mukaisesti, mutta en löytänyt perille. Osoite oli oikein, kartta oli oikein, mutta olosuhteet olivat muuttuneet. Paikallistuntemuksella pääsin perille. Talon väki hymyili ja kertoi, että kaikille vieraille käy samalla tavoin.

Erään kerran ajoin rekan perässä, jonka takana oli teksti ”PITKÄ”. Tiesin että pitää varata turvallinen paikka ohittamiselle. Samalla ajattelin, onkohan rekan matka pitkä. Ammattilainen työssään jostakin jonnekin ja me kuljemme hetken matkaa peräkkäin.

Evankelista Johannes on tallettanut Jeesuksen puheen lähetettynä elämisestä (Joh 13:16-20). Siinä on kyse matkasta, jolla ollaan koko ajan, joka päivä. Siinä ei puhuta tavoitteesta tai maalista. Jeesus on lähettänyt seuraajansa olemaan ja elämään koko ajan kristityn elämää toisten keskuudessa. Matkalla voi tulla vastaan mitä tahansa. Tärkeintä on olla oma itsensä omana persoonana ja samalla Jeesuksen lähettämänä. Silloin toteutuu myös Jeesuksen vertaukset valona tai suolana olemisesta.

Tie valmis on, nyt tunnen sen
ja lähden matkaan palvellen.
Voin jakaa, minkä itse saan,
rohkaista muita kulkemaan.

                Virsi 511:6

Pääsin vuosia sitten erään kilpapurjehtijan kyytiin ja hän kertoi purjehtimisesta. Mieleeni jäi hänen lauseensa heti alussa: ”Nyt olemme perillä.” Olimme juuri irrottautuneet laiturista ja aloittaneet purjehduksen. Hän kertoi, että matka on tärkein, koko ajan saa olla perillä.

Se mitä me olemme saaneet Jumalalta, sitä me voimme jakaa. Kun Jumala on rakastanut meitä, me voimme rakastaa toisia ihmisiä. Jumala ei tarvitse meiltä vastarakkautta, vaan hän tarvitsee kädet ja jalat ihmisten keskelle. Kun välitämme Jumalan rakkautta elämämme kautta, olemme silloin Jumalan lähettämiä ja osana hänen työtään. Ja sen aika on joka päivä.

 

Heikki Sariola

kirkkoherra