Olen saanut elää lapsuuteni ja nuoruuteni pienessä maalaispitäjässä Uuraisilla, metsien ja järvien keskellä. Mummoni oli ja on edelleenkin tärkeä henkilö elämässäni. Hän asui naapurissa ja toimi aktiivisesti seurakunnassa. Kuljin mielelläni hänen mukanaan oman kylän ompeluseuroissa, jumalanpalveluksissa ja kirkkokuorossa. Seurakunta tuli minulle rakkaaksi ja tärkeäksi.
Nuorena, rippikouluikäisenä, huomasin, että elämä seurakuntalaisena ja kristittynä alkoi tuntua suorittamiselta. Jos en joku sunnuntai päässyt kirkkoon, tuntui, että olen huono ihminen, huono kristitty. Mitä muut ajattelee…
Melko nuorena, 17-vuotiaana, lähdin kanttoriksi pikkuiseen Rääkkylän kuntaan Pohjois-Karjalaan. Siellä jatkui samanlainen suorittaminen. Koin, että piti näyttää seurakuntalaisten silmiin ”mallikristityltä”. Sellainen jatkuvan paineen ja suorittamisen alla eläminen käy pidemmän päälle raskaaksi.
Rääkkylässä tutustuin teologian opiskelijaan, joka sai houkuteltua minut mukaansa seuroihin Joensuun körttikodille. Se on opiskelijoille tarkoitettu asuntola, jossa järjestetään säännöllisesti herännäisseuroja. Tunsin siellä oloni heti hyväksi. Seuroissa minun ei tarvinnut suorittaa mitään. Sai olla sellainen kuin on, eikä minulta odotettu mitään. Muistan ensimmäisistä seuroista siionin virren 67, jossa joka säkeistö loppuu sanoihin: ”Jeesus vaivaiset syntiset korjaa”. Tajusin, että saan olla vaivainen ja syntinen; Jeesus korjaa minutkin. Sen oivaltaminen oli hienoa ja vapauttavaa.
Toivon, että Sinäkin olet saanut oivaltaa saman asian. Meidän ei tarvitse suorittaa, eikä esittää mitään. Jumala on luonut meidät jokaisen omaksi kuvakseen. Kelpaamme Hänelle sellaisina kuin olemme. Voimme tulla jumalanpalvelukseen ja seurakunnan tilaisuuksiin ilman mitään suorituspaineita.
”Niin huonoa ei, jonka hylkäisi hän,
kun syytä ja syntiä karttuu.
Hän kyynelet kuivaa ja suo elämän,
hän kuolleenkin paareihin tarttuu.
Jeesus vaivaiset syntiset korjaa.”
(Siionin virsi 67:4)
– Samuli Niiles, Jalasjärven kappeliseurakunnan kanttori
