Tuntuu hyvältä lukea paikallislehteä. Paikallislehdessä kaikki jutut ovat läheltä. Usein niissä on itsekin ollut osallisena, tai ainakin ne koskettavat paikkakuntalaista läheisesti. Ne ovat niin läheltä, että niiden totuudenmukaisuutta ei tarvitse epäillä. Asiat voi varmistaa nopeasti ja monet ihmiset ovat tuttuja. Jopa toimittajat tunnetaan, heihin luotetaan.

Toisin on muun median kanssa. Enää ei voi olla varma uutisten totuudenmukaisuudesta. Oikealtakin näyttävät uutiset saattavat sisältää muunneltua totuutta tai suorastaan valetta. Julkaistuna tekstinä se muuttuu pahaa aavistamattomalle lukijalle todeksi. Mikä on totta, mikä on totuus?

Pian alkavat taas koulut. Haikein mielin lähetämme kirkossakin lapsiamme koulutielle. Rukoilemme Totuuden Henkeä johtamaan heitä ja siunaamaan kaiken tiedon. Mitä pidemmälle koulutie etenee, sitä enemmän opiskellaan epäilemään ja koettelemaan kaikkea tietoa. Näin on syytäkin. Se on kaiken tieteellisen tiedon lähtökohta. Mutta ihmistä kaihertaa silti myös kysymys, voiko mihinkään enää luottaa? Onko totuutta edes olemassa?

Ihmiskunta on etsinyt totuutta kautta aikojen. Pilatuskin kysyi totuudesta Jeesukselta. Jeesus ei hänelle vastannut. Vai vastasiko sittenkin? Kenties riitti, että katsoi Jeesukseen. Olihan Jeesus aiemmin sanonut itse olevansa tie, totuus ja elämä. Silti totuus ihmisestä, totuus minusta itsestä, on vaikea kohdata. Peilistä emme sitä näe, vaikka nykyään niin ajatellaankin – minun ajatukseni on totta minulle, ja sinun ajatuksesi on sinun totuutesi. Totuus ei ole minun omat ajatukseni. Peilistä näkyvä totuus on, että minä olen syntinen. Se kuva on vaikea hyväksyä. Onneksi Jeesus ei ole peili, hän on totuus. Vasta Totuuden Hengen valossa uskaltaa tunnustaa sen, että minä tarvitsen Jeesusta.

Näitä asioita on hyvä pohtia ensi pyhänä kirkossa, Pyhän Hengen opastuksella. Sillä Lutherin mukaan Pyhä Henki ei ole epäilijä:

Pyhä Henki ei ole skeptikko eikä
hän ole sydämiimme kirjoittanut
epäiltäviä asioita tai mielipiteitä,
vaan varmoja totuuksia, jotka ovat
itse elämääkin ja kaikkea kokemusta varmempia ja lujempia.(Luther: Sidottu ratkaisuvalta)

– Jani Latva-Nikkola, Jalasjärven aluekappalainen

Miten vaikeaksi elämä välillä käykään tiedostavalle kuluttajalle. Tietoisuus maailman epäoikeudenmukaisuudesta asettaa elämäämme vaatimuksia, joiden edessä mieli ahdistuu. Voinko ostaa vaatteen, jonka alkuperä ja tekijät ovat hämärän peitossa. Voinko heittää banaaninkuoret roskikseen? Jos ne heittää biojäteastiaan, helpottaako se edes vähän huonoa omaatuntoa siitä, että banaani ei ole reilun kaupan banaani? Riittääkö se, että auto kuluttaa vain vähän polttoainetta, vai joko pitää harkita sähköautoa?

Tämänkaltaisten kysymysten on sanottu olevan sukua sille ahdistukselle, jota Luther koki uskonnollisessa kamppailussaan. Luther kysyi aikalaistensa tavoin: ”Osaanko olla riittävän hyvä, että pelastun?” Nykyajan ihminen kysyy kenties näin: ”Osaanko elää riittävän hyvin, että maailma pelastuu?”

Omaatuntoa lievittämään nykyajan yrityksillä on monenlaisia pieniä pyrkimyksiä, jotta kuluttaminen vaikuttaisi eettiseltä. ”Kun ostat meidän tuotteita, osa hinnasta menee hyvään tarkoitukseen.” Hieman halveksuvasti näitä keinoja nimitetään joskus viherpesuksi. Mutta ovatko nämä eettisten kuluttajan täkyt nykypäivän aneita? ”Kun kolikko kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa.” Jotakin samaa niissä on.

Jossakin vaiheessa on vain tunnustettava, elämäni tuottaa aika paljon hiilijalanjälkeä, vaikka kuinka pyrkisin sitä vähentämään. Elämäni tuottaa kärsimystä. Luther löysi samoin myös oman syyllisyytensä luonteen. Minä olen syntinen. Siitä ei pääse omin voimin irti, ei vaikka miten yrittäisi ja vaikka miten paljon tekisi hyvitystekoja.

Luther oivalsi armon luonteen. Jumalan rakkaus ei kohdistukaan hyvään ja rakastettavaan, vaan pahaan ja vastenmieliseen. Jumala rakastaa ihmistä. Jumala kyllä vihaa kaikkea sitä, mikä rikkoo luomakuntaamme tai toista ihmistä. Mutta ihmisen Jumala armahtaa Kristuksen tähden. Syyllisyydestämme on jo maksettu täysi hinta. Kun omat teot ja pyrkimykset eivät enää riitä, voi tipahtaa armon kalliolle Kristukseen uskoen. Silloin myös avautuu rakkauden näkymä kaikkeen siihen mitä teemme.

Herramme Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille!

– Jani Latva-Nikkola, Jalasjärven aluekappalainen