”Taivaallista!” sanoi ystäväni maistettuaan leivonnaista. ”Taivaallisen kaunis maisema” tai ”taivaallisen hieno sää” myös kuuluvat sanavarastoomme. Arkisessa kielenkäytössämme ilmai-semme sen, että jotkin asiat tai ilmiöt voivat olla taivaallisia eli erityisen hienoja, kauniita ja hyviä. Joskus saunan jälkeen suomalaisen olokin voi olla ”taivaallinen”, puhdas ja rentoutunut, vailla huolia, ainakin hetken.

Taju ”taivaallisista” on jollain lailla istutettu meihin ihmisiin. Se on se, mitä kaipaamme: jotain hyvää, huoletonta, kaunista ja pyhää. Jotain, mikä nousee tämän arkisen ja toisinaan ruman ja ankean maailman ja elämän yläpuolelle. Jotain, mikä auttaa jaksamaan ja luo toivoa. Silti elämä on elettävä jalat tukevasti maassa, ei todellisuutta paeten.

Jeesus kertoi, että hengessään köyhät, murheelliset ja kärsivälliset ovat taivaallisen onnellisia, autuaita, koska heidän on taivasten valtakunta ja he saavat lohdutuksen. Onnellisuus ei Jeesuksen mukaan riipu ulkonaisista olosuhteista, vaan sen näkemisestä, kuinka Jumala auttaa, lohduttaa ja armahtaa.

Pyhäinpäivänä sytytetään tuhansia muistokynttilöitä kirkoissa ja hautausmailla. Muistamme ennen meitä täällä eläneitä ja jo täältä ajasta lähteneitä. Toisilla kynttilän sytyttäjillä sydän on vielä surusta ja ikävästä vereslihalla, toisilla sydämeen mahtuu jo kiitollisuutta ja levollisuuttakin: kaikki on nyt hyvin. Kynttilät voisivat kertoa monenlaista tarinaa, elämän kirjoa laidasta laitaan, sytyttäjistään. Samalla sen valo pimeyden keskellä kertoo sanomaa taivaallisesta valosta, joka voittaa pimeyden. Meidän turvamme ja toivomme on Jumalassa ja hänen armossaan meitä kohtaan.

Aija Niemelä
Kurikan aluekappalainen

”Niin huikea taivaasi on, niin ääretön, niin rajaton…” Tämä nuoren seurakunnan veisu, Jaakko Löytyn laulu, tulee mieleeni, kun ajattelen pyhäinpäivää.

Omissa muistoissani nuoruuteni pyhäinpäiviin liittyi aina ensilumi ja kirkas auringonpaiste. Asuin silloin pohjois-Suomessa. Hyvin usein pyhäinpäivän aikaan lunta oli pari senttiä ja järvet juuri saaneet jääpeitteen. Ja kun silloin paistoi aurinko, näky oli uskomattoman kaunis. Kaamosajan kynnyksellä auringonpaiste on toisenlaista kuin kevättalvella. Matalalla paistavaan, kuin laskevaan aurinkoon, liittyi toisaalta haikeaa hyvästijättöä ja toisaalta selittämätöntä rauhaa. Pyhäinpäivä mykistää ihmisen.

Yhteys ennen meitä poisnukkuneisiin, rakkaisiin ihmisiin, on jotain selittämätöntä. Se yhteys ei ole vain muistelua, vaan se liittyy uskoon. Usko Jeesukseen yhdistää meidät heihin, jotka eivät enää ole täällä. Pyhäinpäivänä jollain tavalla taivas koskettaa maata, kuin laskevan auringon säteet, jotka saavat lumikiteet kimaltamaan ja heijastamaan kirkkautta. Kirkkaudessa ei ole mitään harmaata eikä likaista; taivaassa ei ole syntiä, vaan kaikki on sovitettu ja anteeksiannettu Kristuksen tähden. Kaikki on puhdasta.

Pyhyys ei ole ihmisistä lähtöisin, vaan Kristuksesta. Hän on läsnä siellä, missä häneen uskotaan, sekä taivaassa että täällä. Hänen omansa ovat pyhiä yhdessä hänen kanssaan.

”Oi Jeesus, kiitos nimellesi sun, kun pyhille soit levon siunatun ja rauhan jälkeen tuskan, taistelun.” (Virsi 142)

Aija Niemelä
Kurikan aluekappalainen