Roomalaiskirjeen toisessa luvussa Paavali kirjoittaa väkevästi ja viisaasti toistemme tuomitsemisesta. Paavalin suorat sanat osuvatkin kipeästi. Tuntuu aivan, kuin ne olisi kirjoitettu suoraan meille, eikä 2000 vuotta sitten.

Jokainen meistä tietää, kuinka helppoa on tuomita toisia. Pyörittelemme silmiä ja osoittelemme sormella, kuiskuttelemme mehukkaita juoruja ja aivan hihkumme, jos saamme arvostella yhdessä toisia ihmisiä. Lehdissä, televisiossa ja sosiaalisessa mediassa houkutellaan lukijoita ja seuraajia mehevillä uutisilla toisten virheistä ja me ahmimme silmillämme tätä sisintämme mustaavaa likaa ymmärtämättä, mitä samalla teemme. Tunnemme itsemme paremmiksi tai täydellisimmiksi, kun voimme huokailla ja päivitellä ääneen toisten typeryyttä, vaikka omat tekomme eivät ole yhtään sen viisaampia tai parempia. Vaikka emme olisi itse niitä sanoja sanoneet, hyväksymällä pahan puhumisen olemme siihen yhtä osallisia. Vai kuvittelemmeko, että omat virheemme jäävät huomaamatta, kun korostamme niitä toisissa? Päinvastoin.

Paavali sanoo meille suoraan, että tuomitessamme toisen, tuomitsemme samalla itsemme. Sanotaanhan, että osoittaessamme syyttävällä sormella samalla neljä sormea osoittaa suoraan meihin itseemme. Tuomitsemisen sijaan meidän pitäisi keskittyä tekemään ja puhumaan hyvää, sillä vihalla vain lisätään vihaa.

Annetaan armoa epäonnistumisen keskellä. Jätetään pahat puheet, toistemme tuomitseminen ja armahdetaan!

Rakastetaan silloin eniten, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.

 

Virrestä 509 säkeistöt 2 ja 4

”Herra, auta aina, etten ketään paina,

etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.

 

Sydäntäni ohjaa, anna minun, Herra,

armossasi kasvaa, olla ihminen.”

                                                                     

Hanne Leino

Elämä ei aina ole sellaista, kuin haluaisimme sen olevan. Välillä menetämme rakkaan, jonka puolesta on rukoiltu ja pyydetty parantumista. Mieleen hiipii epäilys, eikö rukousta kuultukaan. Eikö Jeesus antanutkaan elämää?

Onneksi meillä on toivo, joka kantaa yli kuoleman rajan. Vaikka emme tiedä, mitä kuoleman jälkeen on, saamme luottaa siihen, että matka on maksettu perille asti eikä paluulippua tarvita. Jeesus maksoi velkamme Golgatalla. Hän on matkaseuralaisemme, kun enkelivartiossa käymme kohti taivaan kotia. Matkalla armo riittää eikä Isä aja pois perille päässyttä.  Onnellinen on ihminen, joka on saanut taivaan avaimet, synnit anteeksi ja puhtaan sydämen. Jeesus on kuoleman ja synnin vallan voittaja. Kuolema ei ole elämän loppu. Elämä on paljon enemmän, kuin mitä näemme.

Uskallatko antaa elämäsi Jeesukselle? Hän rakasti meitä niin paljon, että oli valmis kuolemaan puolestamme ja antamaan meille ikuisen elämän. ”Jeesus sanoi: Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?” (Joh. 11:25–26)

”Minä uskon, vaikken näe tietä halki pimeän. Minä uskon vaikka, Herra, vähän vasta ymmärrän. Minä uskon, vaikka itku tänään silmät sumentaa. Minä uskon, vaikka tuska on kuin tulta polttavaa. Minä uskon, vaikka joudun yksin yöhön synkimpään. Minä uskon, vaikka täällä vaille vastausta jään. Minä uskon, vaikken lainkaan tunne kasvojasi nyt. Ota käsiisi nyt, Herra, tämä usko järkkynyt. Minä uskon. En voi muuta, kun ei muuta olekaan. Kenen turviin voisin mennä? Kenen kanssa kaiken jaan?” (Anna-Mari Kaskinen)

Heli Leppälä

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”(Joh 3:16).

 Emme varmasti koskaan opi ymmärtämään Jumalan suurta rakkautta meitä kohtaan. Meissä jokaisessa on rakkautta. Pyhä Henki siunaa meitä lahjoillaan ja antaa meille rakkautta, ystävällisyyttä ja kärsivällisyyttä. Mutta voiko meissä oleva rakkaus olla koskaan niin suurta kuin, Jumalan meitä kohtaan osoittama rakkaus? Tarvitseeko sen olla?

Virressä lauletaan; ”Valaise, Jumalan Henki, silmäni aukaise, että voisin olla ystävä toisille.” Toivomme, että Pyhä Henki asuisi meissä ja auttaisi meitä rakastamaan ja arvostamaan toisiamme. Kohtelisimme toisia niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan. Tässä kiireisessä ja muuttuvassa maailmassa on hyvä välillä pysähtyä. Kuunnella itseään ja toisia sekä auttaa avun tarvitsijaa.

Välillä tuntuu, että kaikki on tässä ja nyt. Kaikki on hyvin tai alamäki ei vain tunnu loppuvan. Olen joskus kuullut sanonnan, että meille jokaiselle annetaan sen verran kuin jaksamme kantaa. Toisen painolasti on suurempi kuin toisen. Vai voimmeko me edes verrata toistemme taakkoja keskenään? On tietysti hyvä, että emme vielä tiedä, mitä huominen tuo. Voimme kuitenkin pyytää johdatusta ja apua. ”Kosketa minua, Henki, kosketa, kirkkaus! Anna elämälle suunta ja tarkoitus.”

Jenni Lyyski

Kun Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen ylösnousemisensa jälkeen, kohtaamisissa kuvastuu erityinen lempeys, kärsivällisyys ja rakkaus. ”Rauha teille” olivat Jeesuksen sanat oppilailleen. Näillä sanoilla hän tervehti pelästyneitä, arkoja, epäileviä ja ihmeissään olevia opetuslapsiaan. He olivat hämmentyneitä siitä, mitä heidän opettajalleen oli pääsiäisenä Jerusalemissa tapahtunut. ”Rauha teille” sanoo Jeesus, näyttää epäileville kätensä ja jalkansa ja syö heidän nähtensä. Sen jälkeen hän kärsivällisesti avaa heidän mielensä ymmärtämään kirjoituksia. ”Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista ja kaikille kansoille Jerusalemista alkaen on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat.”

Jumalalla on varaa! Näin valtavan sanoman pelastuksesta hän jättää vajavaisille opetuslapsille!
Mutta Jeesus jatkaa: ”Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes te saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.” Kuinka ihmeellinen ja viisas suunnitelma! Opetuslapsille annettiin aikaa ihmetellä tapahtunutta, epäillä ja uskoa, kunnes he saivat henkilökohtaisen varustuksen sanoman eteenpäin viemiseen. He saivat Jumalalta tehtävän ja voiman siihen korkeudesta: Pyhän Hengen. Vasta sen jälkeen he rohkeasti veivät eteenpäin sanomaa siitä, mitä olivat nähneet ja kuulleet.

”Vaan tehtäviisi valitset useinkin pienet, alhaiset, niin että heissä näkyisi vain sinun suuri voimasi” sanoittaa virsirunoilija. Ja Raamattu kertoo, miten Jumala valitsi köyhän Marian Vapahtajan äidiksi,  halvat paimenet enkelien sanoman vastaanottajiksi, oppimattomat kalastajat opetuslapsiksi, monet toisten silmissä epäonnistuneet Jeesuksen ystäviksi.

Mutta kiitos Herralle, että todistajien heikkouksista ja vajavuuksista huolimatta sanoma Jeesuksesta syntien sovittajana ja kuoleman voittajana lähti vyörymään Jerusalemista silloin ja että todistajien ketju on jatkunut, niin että mekin olemme sen saaneet kuulla. Meillekin Jeesus lupaa:”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani- sen minä annan teille. En minä anna teille niinkuin  maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.”(Joh.14:27 KR-38)

Inkeri Koskela

”Perhe lähti kodista keskellä yötä. He hiipivät pimeyteen ja jättivät elämänsä taakseen. Matka on pitkä eikä päämäärästä ole tietoa. Muita vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole. Jos perhe jää, he kuolevat.” Sain äskettäin kirjeen, joka alkoi tällä tarinalla. Kirjeessä pyydettiin lahjoitusta Lasten Pankkiin pakolaislasten koulutukseen.

Viime viikolla ilmestyneessä Kurikka-lehdessä kerrottiin, että Meijerillä on kerätty tiikerikakuilla varoja Ukrainan romanikylissä asuville köyhistä köyhimmille. Helluntaiseurakunnan edustajat kertoivat, että tiikerikakkuvaroilla on rakennettu tietä koululle, hankittu kouluun liitutaulu ja suunnitelmissa on jatkaa avustamista edelleenkin.

Yhteistyö on voimaa ja pienistä puroista kasvaa suuri virta. Onko meillä varaa olla osallistumatta näihin hankkeisiin?

Sunnuntain evankeliumitekstissä Jeesus sanoo: ”Teille on opetettu: ”Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen isänne lapsia.”

Ovatko pakolaiset, maahanmuuttajat, kerjäläiset tai yleensä ”nuo muut” lähimmäisiämme vai vihamiehiämme? Vai onko jokin kolmaskin suhteen muoto: välinpitämättömyys? Suhteessamme Jumalaan ja toisiin ihmisiin emme voi valita kolmatta tietä. On vain kaksi mahdollisuutta: ota tai jätä. Helpottaisiko valintaamme vihan ja rakkauden välillä käsitteiden selvennys: Jeesus ei kehottanut tuntemaan rakkautta vaan toimimaan rakkauden mukaan. Jokaisen ihmisen sisimpään on kirjoitettu kultainen sääntö: kaikki minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille. Kohtele siis muita niin kuin haluaisit samassa tilanteessa itseäsi kohdeltavan. Kukaan ei voi vaatia toiselta enempää kuin on itse valmis tekemään heidän hyväkseen. Vain sellaisella, joka auttaa toisia näiden tarvitessa apua, on perusteita toivoa, että toiset auttavat joskus heitä.

–  Leena Muurimäki