Tapasin eräässä tilaisuudessa reippaan pikkupojan. Juttelimme tovin. Kävi ilmi, että poika tiesi paljon traktoreista. Massikka on punainen ja Jontikka on vihreä. Puimurit vasta mielenkiintoisia olivatkin. Paras puhuri oli se, jonka hytissä oli paikka myös apumiehelle – paikka tuolle pikkupojalle.
Kohtaamisen jälkeen kiinnitin puimureita katsellessani huomiota niiden hytteihin. Ainakin yhdessä näin varmasti iltahämärissä myös pienen apumiehen. Luulen, että huippumoderneissa puimureissakin kuski tarvitsee seuraa. Yksin puurtaminen nimittäin uuvuttaa.
Meihin suomalaisiin tuntuu olevan sisäänrakennettuna yksin selviämisen vaatimus. On pärjättävä omillaan. Sisulla siitä selviää. Ja niin moni väsyy työhön, eikä sitä oikein saisi edes tunnustaa.
Monesti käydessäni surukodeissa omaiset muistelevat sitä, miten pellon laidalle vietiin ennen aikaan eväitä. Harvemmin muistellaan itse työtä tai pitkiä päiviä erossa. Yllättävän harvoin muistellaan yksityisiä saavutuksia. Tärkeäksi muodostuu pieni hetki, eväiden vieminen. Kun katsomme elämäämme taaksepäin, ihmiset tulevat asioita tärkeämmiksi.
Jeesus lähetti seuraajiansa työhön eri kaupunkeihin. Mukaan ei saanut ottaa leipää, laukkua eikä sauvaakaan. Aivan ilman mitään sentään ei tarvinnut lähteä. Jeesus lähetti seuraajansa kaksittain. Ketään ei siis lähetetty yksin puurtamaan eikä uupumaan, vaikka evästä ei mukaan saanut ottaakaan. Eväät tuotiin kyllä ajallaan. Se oli jonkun toisen tehtävä.
Opettaako Jeesus meille sitä, miten tärkeää pienet kohtaamiset ovat ja miten tärkeää on jakaa taakkaa? Kristuksen lähettiläinä meitä ohjataan huomaamaan työtoverit aivan lähellä, joskus aivan pienet pojatkin.
– Jani Latva-Nikkola, Jalasjärven aluekappalainen
