Yksi minun rakkaimmista harrastuksistani on vaeltaminen. Erämaavaellus vaatii onnistuakseen joitain harjoiteltuja taitoja ja rutiineja, jotka luovat turvallisuutta. Yksi sellainen on varusteiden tarkastaminen jokaisella tauolla. Ennen matkan jatkumista on tarkistettava, että kaikki varusteet rinkassa ovat kunnolla pakattuina ja kiinnitettyinä, ja ettei mitään vain jää lojumaan taukopaikalle.
Samalla tavalla elämän vaelluksella tarvitsemme rutiineja, jotka luovat meille turvallisuutta ja mahdollistavat matkan jatkamisen ilman suurempia ongelmia.
Yksi tällainen rutiini voisi olla tapa katsella aina välillä kolmeen suuntaan, nimittäin taakse, eteen ja Kristukseen.
On hyvä hetkeksi pysähtyä pohtimaan sitä polkua, jonka on kulkenut. Mistä on lähtenyt, millaiset eväät olivat matkassa, mitä kaikkea on matkan varrella tapahtunut. Millaisia valintoja on itse tehnyt, mitä niistä on seurannut. Kaiken tämän tutkiminen auttaa ymmärtämään sitä, missä ja mikä on tällä hetkellä. Miksi minusta on tullut juuri tällainen kuin olen, miksi elämäni on tällaista eikä jotain aivan muuta.
On yritettävä myös nähdä, mihin suuntaan on menossa. Millaisia haasteita on näköpiirissä, mitä kenties seuraavan mutkan tai mäenharjan takana? Mitä odotan elämältä, mihin haluaisin päästä? Miten haluan hoitaa niitä ihmissuhteita, joita elämässäni nyt on? Mitä muuta haluan? Mitä voisin tehdä saavuttaakseni tavoitteeni?
Meille kristityille on ehdottoman tärkeää katsella toistuvasti kohti Kristusta. Silloin me näemme hänen esimerkkinsä ja kuulemme hänen äänensä. Silloin me voimme ymmärtää, mitä hän meille haluaa kertoa, mitä hän haluaa meidän tekevän. Aina sen ymmärtäminen ei ole helppoa (sanoisinko jopa useimmiten), mutta jos emme pysähdy katselemaan ja kuuntelemaan, meidän ei ole edes teoriassa mahdollista saada selville, mitä hän meistä haluaa.
Jarkko Siekkinen
