Samaan suuntaan tunturin rinnettä ylös lähti muitakin. Se huojensi. Montakohan tunturin ylitystä tässä oli ennen pitkää laskua takaisin lähtöpisteeseen? Ensimmäinen nousu oli rankka eikä helppo ollut laskukaan. Kulkijoiden kuluttamalla reitillä pyöri nyrkin kokoisia irtokiviä. Lähtiessäni nousemaan seuraavaa rinnettä totesin olevani puuttomassa maisemassa yksin. Eipä siinä, ylhäältä näkyisi jo tuttuja maisemia eikä tarvitsisi enää jaksaa kuin ohjata.
Maastopyöräillessä kartanluku on vaivalloista. Ylhäältä ei näkynyt sinne, minne olin kuvitellut. Kirosin. Oli kylmä ja väsytti. Kaivoin kartan repusta, ja totesin yhden tunturin ylityksen olevan vielä jäljellä. Ajoin alas kivistä polkua ja puron yli. Kun muutenkin olin märkä, alkoi olla aivan sama, hörppäisivätkö kengätkin vettä. Vähän matkaa ylös. Juotavaa. Vähän matkaa ylös. Evästä. Vähän matkaa ylös. Kai tämä nousu on viimeinen? Entä jos en ole edes oikealla puolella tunturilaaksoa? Entä jos alkaa näyttää, etten pääse ennen pimeän tuloa perille? Olisi hirveän noloa tulla pelastetuksi.
Niin kauan kuin henkinen kantti kestää, on toivoa päästä sinne, minne on menossa. Se kantaa fyysisen väsymyksen yli. Kestävyyteni rakoillessa ärräpäät muuttuivat rukoukseksi. Askel kerrallaan talutin pyörää isojen kivien lomitse ja yritin olla ajattelematta pidemmälle.
Huipulta aukeni tuttu maisema, ja taivaallinen hätäkeskus sai uupuneen kiitoksen. Loppumatka oli myötäinen.
”Silloin kun en itse jaksa ollenkaan,
kun on kaikki voima poissa kokonaan,
tule sinä, Jeesus, tällaisena jään
pienen lapsen lailla syliin lepäämään.”
Suvi Tamminen
