”Niin huikea taivaasi on, niin ääretön, niin rajaton…” Tämä nuoren seurakunnan veisu, Jaakko Löytyn laulu, tulee mieleeni, kun ajattelen pyhäinpäivää.
Omissa muistoissani nuoruuteni pyhäinpäiviin liittyi aina ensilumi ja kirkas auringonpaiste. Asuin silloin pohjois-Suomessa. Hyvin usein pyhäinpäivän aikaan lunta oli pari senttiä ja järvet juuri saaneet jääpeitteen. Ja kun silloin paistoi aurinko, näky oli uskomattoman kaunis. Kaamosajan kynnyksellä auringonpaiste on toisenlaista kuin kevättalvella. Matalalla paistavaan, kuin laskevaan aurinkoon, liittyi toisaalta haikeaa hyvästijättöä ja toisaalta selittämätöntä rauhaa. Pyhäinpäivä mykistää ihmisen.
Yhteys ennen meitä poisnukkuneisiin, rakkaisiin ihmisiin, on jotain selittämätöntä. Se yhteys ei ole vain muistelua, vaan se liittyy uskoon. Usko Jeesukseen yhdistää meidät heihin, jotka eivät enää ole täällä. Pyhäinpäivänä jollain tavalla taivas koskettaa maata, kuin laskevan auringon säteet, jotka saavat lumikiteet kimaltamaan ja heijastamaan kirkkautta. Kirkkaudessa ei ole mitään harmaata eikä likaista; taivaassa ei ole syntiä, vaan kaikki on sovitettu ja anteeksiannettu Kristuksen tähden. Kaikki on puhdasta.
Pyhyys ei ole ihmisistä lähtöisin, vaan Kristuksesta. Hän on läsnä siellä, missä häneen uskotaan, sekä taivaassa että täällä. Hänen omansa ovat pyhiä yhdessä hänen kanssaan.
”Oi Jeesus, kiitos nimellesi sun, kun pyhille soit levon siunatun ja rauhan jälkeen tuskan, taistelun.” (Virsi 142)
Aija Niemelä
Kurikan aluekappalainen
