”Taivaallista!” sanoi ystäväni maistettuaan leivonnaista. ”Taivaallisen kaunis maisema” tai ”taivaallisen hieno sää” myös kuuluvat sanavarastoomme. Arkisessa kielenkäytössämme ilmai-semme sen, että jotkin asiat tai ilmiöt voivat olla taivaallisia eli erityisen hienoja, kauniita ja hyviä. Joskus saunan jälkeen suomalaisen olokin voi olla ”taivaallinen”, puhdas ja rentoutunut, vailla huolia, ainakin hetken.
Taju ”taivaallisista” on jollain lailla istutettu meihin ihmisiin. Se on se, mitä kaipaamme: jotain hyvää, huoletonta, kaunista ja pyhää. Jotain, mikä nousee tämän arkisen ja toisinaan ruman ja ankean maailman ja elämän yläpuolelle. Jotain, mikä auttaa jaksamaan ja luo toivoa. Silti elämä on elettävä jalat tukevasti maassa, ei todellisuutta paeten.
Jeesus kertoi, että hengessään köyhät, murheelliset ja kärsivälliset ovat taivaallisen onnellisia, autuaita, koska heidän on taivasten valtakunta ja he saavat lohdutuksen. Onnellisuus ei Jeesuksen mukaan riipu ulkonaisista olosuhteista, vaan sen näkemisestä, kuinka Jumala auttaa, lohduttaa ja armahtaa.
Pyhäinpäivänä sytytetään tuhansia muistokynttilöitä kirkoissa ja hautausmailla. Muistamme ennen meitä täällä eläneitä ja jo täältä ajasta lähteneitä. Toisilla kynttilän sytyttäjillä sydän on vielä surusta ja ikävästä vereslihalla, toisilla sydämeen mahtuu jo kiitollisuutta ja levollisuuttakin: kaikki on nyt hyvin. Kynttilät voisivat kertoa monenlaista tarinaa, elämän kirjoa laidasta laitaan, sytyttäjistään. Samalla sen valo pimeyden keskellä kertoo sanomaa taivaallisesta valosta, joka voittaa pimeyden. Meidän turvamme ja toivomme on Jumalassa ja hänen armossaan meitä kohtaan.
Aija Niemelä
Kurikan aluekappalainen
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.