Tänä vuonna ei taida olla kovin monia
työmarkkinaneuvotteluita menossa. Ainakin monella alalla ovat sopimukset
voimassa. Sovussa ja työrauhan vallitessa tietysti on hyvä tehdäkin työtä,
varsinkin näin poikkeusaikana. Jatkuvaa neuvonpitoa ja yhteistoimintaa toki
työpaikoilla tarvitaan aina.
Tuleva sunnuntai kääntää kirkkovuodessa katseen kohti
pääsiäistä edeltävää ja tuhkakeskiviikosta alkavaa paastonaikaa. Luulen, että
vuorossa olevaa evankeliumikatkelmaa kun lähtisi työmarkkinaneuvotteluihin
soveltamaan, ei yleislakkokaan olisi kaukana: ”Kun olette tehneet kaiken, mitä
teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet
vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.’”
Kenenkään kynnysmatoksi ei pidä suostua. Evankeliumin
tähtäyspiste onkin ihan muualla: Meillä on todellisia velvollisuuksia toisiamme
kohtaan. Olemme olemassa toisia varten; muut ihmiset eivät ole minun
palvelijoitani, vaan minun kuuluu tukea toisia. Itsekkyydestä,
rakkaudettomuudesta ja väkivallasta kärsivä maailma kaipaa minua. Tätä
muistutusta tarvitsen jatkuvasti, etten unohda.
”Tein vain sen, mikä minun kuului tehdä”, on oikea
perusasenne suhteessa toiseen ihmiseen; työmarkkinapöydässä tarvitaan
molemminpuolista vastaantuloa. Helmikuussa alkavan Yhteisvastuukeräyksen myötä
voimme yhteisönä kysyä, mitä olemme velvolliset tekemään vähävaraisten
ikäihmisten hyväksi. Ei kukaan selviä ilman toista.
Ihmiselle on luontaista kysyä, milloin ja mitä
tekemällä olen riittävän hyvä ollakseni arvokas. Ehkä olennaisempaa olisi silti
kysyä, milloin ja mitä tekemällä voisin vaikuttaa niin, että toinen ihminen
kokisi olevansa arvokas. Lahja tulee aina ulkoapäin. Arvokkaaksi tullaan ilman
omia ansioita, toisen varassa. Jumalan varassa. Kristillisessä kielessä puhumme
armosta.
Armo on ansaittua, mutta ei meidän ansaitsemaamme.
Sitä on ansaitsematon armo.
Jalasjärven aluekappalainen
Kurikan seurakunta
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.