Pari vuotta sitten sain oivaltaa, miksi sanotaan, että kissa kehrää. Osallistuin kehräyskurssille, ja opettelin kehräämään isoäitini vanhalla rukilla, jolla kukaan ei ollut kehrännyt sen jälkeen, kun hän aikoinaan oli lopettanut.
Olin itse puolivuotias, kun isoäitini kuoli, enkä siis muista häntä, mutta tuon vanhan taidon opettelu ja rukin hyrisevä ääni saivat minut miettimään sukupolvien ketjua.
Pyhäinpäivä on päivä, joka on omistettu edeltä menneiden muistamiselle. Kynttilöiden liekkien määrä hautausmailla kertoo siitä, kuinka paljon me ikävöimme, muistamme ja kunnioitamme niitä, joita olemme sinne saatelleet.
Osa heistä ovat olleet poissa vasta hetken. Silloin suru on tuore ja se saattaa olla kipeä kuin hiljattain saatu haava. Surun kanssa elämiseen ei voi laittaa tavoitteita tai päämääriä, vaan suru ottaa sellaisen ajan minkä se tarvitsee.
Ajan mittaan suru muuttuu, niin kuin tuore haava muuttuu arveksi. Suru ei koskaan katoa kokonaan, vaan muuttaa muotoaan ja kulkee mukana. Suru ja ikävä ovat luonnollinen osa ihmisen elämää, sillä ne kuuluvat rakkauteen. Jos saamme rakastaa, joudumme myös suremaan.
Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, on jäljellä enää sukupolvien ketju. Sukupolvi toisensa jälkeen jää historiaan ja lopulta kukaan ei enää muista, mutta on lohdullista, että Jumalan muistissa me olemme tallella aina.
Siksi pyhäinpäivä on myös päivä kiitollisuudelle. Me saamme olla kiitollisia niistä edeltä menneistä rakkaista, jotka eivät ole enää keskuudessamme.
Saamme olla kiitollisia myös menneistä sukupolvista, joita emme itse muista. Kaikesta siitä työstä, jota he ovat tehneet ja siten rakentaneet pohjan myös meidän elämällemme.
Ja ennen kaikkea me saamme olla kiitollisia Jumalalle, joka antoi ainoan poikansa Jeesuksen kuolla ristillä meidän puolestamme, että me saisimme kuoleman jälkeen päästä taivaan kotiin.
Mari Saikkonen, seurakuntapastori Kurikan seurakunta
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.