Ajatus maailmanlopusta on ollut osa kristinuskoa alusta lähtien – kai ihmiskunta on koko olemassaolonsa ajan tiennyt, että joskus ihmisen aika maan päällä vielä päättyy. Nyt se tuntuu todellisemmalta ilmastokatastrofin edessä, rikkaiden suunnitellessa pakoa ulkoavaruuteen. Kristityille asiassa on kuitenkin myös lohtu – Kristus palaa maan päälle, kun lopun ajat koittavat ja ottaa luokseen omansa.
Raamattu antaa erilaisia ohjeita siihen, miten ajan loppumista tulisi maan päällä odotella. Rauhassa tulisi kilvoitella, mietiskellä uskon asioita ja elää kunniallisesti, valmiina lähtemään, kun kutsu käy.
Jokaisen sukupolven aikana on ollut ihmisiä, jotka ovat olleet täysin varmoja maailmanlopun aikojen alkaneen. Usein se on johtanut arjesta irtautumiseen, hengelliseen väkivaltaan, mihin ikinä. Mielestäni Raamattu ei kuitenkaan ohjaa tällaiseen odottamiseen, ennustamiseen ja elämästä luopumiseen. Meitä pikemminkin kehotetaan elämään jatkuvasti niin, että teemme oikein. Elämämme tarkoitus on rakastaa lähimmäistämme ja sen pitäisi näkyä elämässämme.
Totuutta on se, ettei meistä kellään ole tietoa siitä, milloin on viimeiset hetkemme täällä. Eräs pastori kerran lohdutti meitä silloisia nuoria, että kristityn elämässä on kaksi tavoitetta: joko Jeesus palaa takaisin maan päälle tai me ehdimme kuolla ennen sitä. Kaikki muu oli hänen mielestään turhaa ja ylimääräistä.
Elämän kiireen keskellä kuitenkin unohtuu usein elämän tärkeimmät asiat. Rakkaus, yhteys lähimmäiseen, kiintymys, läheisyys, kohtaaminen. Elämä vain vilisee ohi ilman, että arjesta saa kunnolla kiinni. Elämää suorittaa eteenpäin ja haaveilee, että jonain hetkenä vielä tekee niitä asioita, joista unelmoi.
Siksi on hyvä, että meitä adventtina muistutetaan maailman rajallisuudesta. Siitä, että jonain hetkenä Kristus palaa kunniassa takaisin ja elämä täällä maan päällä on ohitse. Siten ehkä muistamme elää nyt, tehdä nyt oikein, valita nyt rakkauden ja hyväksynnän.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.