Sinä sanot, että tie on vaikea, mutta minä tahdon seurata sinua.
Aina ei tahto tunnu riittävän. Voimat loppuvat, usko hiipuu kesken. Ihmisen pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi, eikä sinun kanssasi kulkeva saa rauhaa. Maailma ahdistaa joka puolelta, yrittää saada poikkeamaan polulta. Voi, kun se polku olisi leveämpi! Mutta siinä kulkevat vain sinun askeleittesi jäljet.
Mietin, että minne ovat kadonneet niiden toisten jäljet, jotka ovat ennen minua lähteneet sinua seuraamaan? Niitä pitäisi olla tuhansilta vuosilta, lukemattomia jalanjälkiä. Polun pitäisi olla leveämpi ja helpompi kulkea. Tien pitäisi olla hyvin raivattu.
Mutta niin se taitaa olla, että jokaisen on kuljettava oma polkunsa. Välillä se voi olla helppokin taivaltaa. Sinun jälkesi näkyvät selvästi ja näyttävät suunnan. Välillä tulen upottavalle suolle missä eteneminen on raskasta, välillä kovalle kalliolle, mihin et ole jättänyt mitään jälkiä. Kiertelen ympäri kalliota ja yritän keksiä, mihin suuntaan sinä olet lähtenyt. Kallion reuna on joka puolella saman näköinen. Juoksen uudestaan ympäri. Ympäri ja ympäri, kunnes olen aivan uuvuksissa.
Istun alas ja painan pääni. En löydä tietä. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, epätoivoiseksi. Vähitellen hengitykseni tasaantuu. Kuulen tuulen suhinan korvissani. Terästän kuuloani. Sanooko se jotain?
Kun pysähdyn kuuntelemaan, kuulen äänesi. Et olekaan kaukana. Kuiskaat minulle, mihin suuntaan minun pitää jatkaa. Hetken kuluttua löydän jälkesi taas.
Jarkko Siekkinen
