Roomalaiskirjeen toisessa luvussa Paavali kirjoittaa väkevästi ja viisaasti toistemme tuomitsemisesta. Paavalin suorat sanat osuvatkin kipeästi. Tuntuu aivan, kuin ne olisi kirjoitettu suoraan meille, eikä 2000 vuotta sitten.
Jokainen meistä tietää, kuinka helppoa on tuomita toisia. Pyörittelemme silmiä ja osoittelemme sormella, kuiskuttelemme mehukkaita juoruja ja aivan hihkumme, jos saamme arvostella yhdessä toisia ihmisiä. Lehdissä, televisiossa ja sosiaalisessa mediassa houkutellaan lukijoita ja seuraajia mehevillä uutisilla toisten virheistä ja me ahmimme silmillämme tätä sisintämme mustaavaa likaa ymmärtämättä, mitä samalla teemme. Tunnemme itsemme paremmiksi tai täydellisimmiksi, kun voimme huokailla ja päivitellä ääneen toisten typeryyttä, vaikka omat tekomme eivät ole yhtään sen viisaampia tai parempia. Vaikka emme olisi itse niitä sanoja sanoneet, hyväksymällä pahan puhumisen olemme siihen yhtä osallisia. Vai kuvittelemmeko, että omat virheemme jäävät huomaamatta, kun korostamme niitä toisissa? Päinvastoin.
Paavali sanoo meille suoraan, että tuomitessamme toisen, tuomitsemme samalla itsemme. Sanotaanhan, että osoittaessamme syyttävällä sormella samalla neljä sormea osoittaa suoraan meihin itseemme. Tuomitsemisen sijaan meidän pitäisi keskittyä tekemään ja puhumaan hyvää, sillä vihalla vain lisätään vihaa.
Annetaan armoa epäonnistumisen keskellä. Jätetään pahat
puheet, toistemme tuomitseminen ja armahdetaan!
Rakastetaan silloin eniten, kun toinen sitä vähiten
ansaitsee.
Virrestä 509 säkeistöt 2 ja 4
”Herra, auta aina, etten ketään paina,
etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.
Sydäntäni ohjaa, anna minun, Herra,
armossasi kasvaa, olla ihminen.”
Hanne Leino
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.